Syyllisyys on tabu
Mielenkiintoinen tutkimustulos:
"Vanhempien uupumukselle altistavat yksin pärjäämisen kulttuuri sekä suoritus- ja kilpailukeskeisyys."
Kun katsoo maita, jotka ovat tulosten kärkipäässä, siis yksilökeskeisimmät maat, niin ei voi välttyä havainnolta, että samoja maita keikkuu myös koronatilastoissa ylimpänä: USA, Britannia, Belgia, Ranska, Espanja, Italia. Ei ehkä sattuma.
Mikähän siinä yksilökeskeisyydessä voisi olla sitten pielessä? Miksi yhteisöllisyys mahtaa suojata paremmin sekä uupumiselta että koronavirukselta?
Äkkiä ajatellen ainakin uupumisen syynä saattaisi olla tuo yksin pärjäämisen eetos. Rankkaa kun joutuu kantamaan yksin kaiken huolen ja vastuun. Sitähän meiltä odotetaan. Sekä avun pyytäminen että antaminen kun on merkki heikkoudesta. Jos huolen ja vastuun voisi jakaa muiden kanssa, se keventäisi tietty taakkaa.
Mutta mitä tällä on koronaepidemian kanssa tekemistä? Yhteisöllisemmissä kulttuureissa luulisi olevan jopa enemmän kontaktejakin ihmisten välillä. Siellä siis ainakin jaetaan enemmän yhteistä huolta ja vastuuta kuin meillä. Mutta, mistä se huoli oikeastaan kumpuaa?
Nyt tuleekin vaikea paikka yksilökeskeiselle ihmiselle. Sokea piste, jos niin voisi sanoa. Nimittäin, huoli toisista (tai itsestä) jalostuu syyllisyydestä, kun ihminen kokee tehneensä väärin tai kun on tekemättä mitään, vaikka pitäisi. Jos syyllisyyden tunnetta ei voi kohdata, huolikaan ei synny.
Yksilökeskeisessä kulttuurissa syyllisyys on tabu. Asia, josta ei puhuta. Siellä mielen syövereissä se kuitenkin jossain piileksii. Yhteisöllisissä kulttuureissa koetaan herkemmin ja avoimemmin kollektiivista syyllisyyttä ja sen jakaminen keventää taakkaa. Yksilökeskeisissä oman syyllisyyden taakka onkin aivan liian painava ja siksi siitä pitää päästä kokonaan eroon, omassa mielessä.
Virusepidemia leviää, jos ihmiset eivät tunne syyllisyyttä kun tapaavat toisiaan, koska voivat tartuttaa oireettominakin. Tätä on hyvin vaikea nähdä, koska syyllisyydestä on tehty tabu. Katsotaanpa yksi toinen esimerkki vastaavasta.
Hiljattain tapahtuneesta 16-vuotiaan murhasta kirjoitetaan paljon, kuten tässä YLEn jutussa. Huomio kohdistuu siinä lastensuojelun puutteisiin. Jutussa mainitaankin, että uhri oli huostaanotettu. Jutusta saa kuvan, että uhrin suojelussa on epäonnistuttu. Pitää tietenkin paikkansa ja on todella surullista. Mutta miksi jutussa ei puhuta tekijöistä mitään? Hehän ovat syyllisiä raakuuksiin. Miksei heidän taustojaan avata ja selvitetä, mikä johti siihen, että heillä syyllisyyden tunne ei estänyt tekemästä pahaa toiselle?
Yksi selvä merkki oman syyllisyyden kohtaamisvaikeudesta on kun sen voi niin helposti nähdä toisessa. Tämä tuore Haavisto-jupakkahan on siitä hyvä esimerkki. Ne ihmiset, joiden mielestä lapsista pakolaisleireillä ei pitäisi kantaa huolta, projisoivat oman syyllisyytensä noista julmista ajatuksista ihmiseen, joka haluaa auttaa ja on muutenkin ollut vastuullinen ja muista huolehtiva koko uransa ajan.
Oikeastaan monet nykyajalle ominaiset ilmiöt juontuvat tästä samasta kyvyttömyydestä kohdata oma syyllisyys. Ilmastonmuutoksen torjuntaan liittyy vastuunpakoilua. Nastarenkaiden käyttö. Vihapuhe verkossa ja joidenkin poliitikkojen huono käytös. 'Moraaliposeeraus', jossa hyvä tarkoitus käännetään toisen syyllisyydeksi teeskentelystä. Uhriutumisen korostaminen. Kaikille näille on yhteistä syyllisyyden tunteen vaikea käsittely.
Yksilökeskeisyys ja arvorelativismi kietoutuvat tiukasti toisiinsa kuin paita ja peppu. Yksilöityminen tarkoittaa irtaantumista yhteisön arvoista. Jokainen saa itse määrittää, mikä on hyvää itselle ja siten oikein. Se on osoitus lapsen narsismista, josta aikuinen ihminen ei ole päässyt irti. Yksilöllisyys ja vapaus valita synnyttävätkin turvattomuutta. Joku strategia pitää siis keksiä sen hallintaan. Ja se on itseriittoisuus, valta: "et sä mua määrää".
Yksilöllistymisen mukanaan tuoma vapaus sisältää vallan tunnetta. Kaikki sitä valtaa uhkaava nähdään vihollisena. Syyllistyminen johtaisi vallan tunteen menettämiseen. Siksi syyllisyys on vihollinen ja se pitää tuhota.
Syyllisyys piilotetaan myös tekojen vaikutusten vähättelyyn. Tämä taas on perua jutun alun tutkimuksessa mainitusta suoritus- ja kilpailukeskeisyydestä. Niistä seuraa, että teoilla on merkitystä ainostaan, jos niillä on vaikutuksia. Teoilla ei ole tämän näkemyksen mukaan itsessään mitään oikeaa tai väärää. Teko on väärä ainoastaan, jos sillä on ikäviä vaikutuksia. Siis silloin, kun ne voidaan edes mitata jollain hyväksytyllä tavalla. Ja riippuu siitä kuka mittaa. Joten vaikutukset voi aina kiistää. Helppo itsepetoksen paikka, johon syyllisyyskin voidaan upottaa.
Nykyinen yksilökeskeinen kulttuuri on syrjäyttänyt perinteiset uskonnot uskomusjärjestelmänä, jossa pelastuksen tarjoaa tieteen ja teknologian tukema talouskasvu. Siihen ei oikein syyllisyys tunnu sopivan kun katsoo kehitystä. Tarvittaisiin siis jonkinlainen uskonpuhdistus, jossa syyllisyys nostetaan taas takaisin ihmisen arvokkaaseen tunnerepertuaariin. Jospa syyllisyydestä uskaltaisi joku edes puhua julkisesti ensin.
