Syyllistämisestä puhuminen on typerää

Aika usein törmää nykyisin käsitteeseen syyllistäminen. Kuka syyllistää ketäkin ja se on väärin.

Syyllistämisellä tarkoitetaan sanatarkasti sitä, että joku yrittää saada jonkun toisen tuntemaan syyllisyyttä. Kun tuota käsitettä hieman pohtii, se alkaa tuntumaan typerältä.

Syyllistämisessä kun ei ole ollenkaan kysymys siitä, että joku oikea ihminen tietoisesti haluaisi aiheuttaa toiselle syyllisyyden tunteen. Syyllistämistä käytetään kiertoilmaisuna uhriutumiselle. Ja sitä käyttää yleensä joku ulkopuolinen. Ei siis syyllistäjä, eikä uhri. Syyllistäjä onkin yleensä passiivimuotoon hämärretty epämääräinen joukko ihmisiä.

"On turha syyllistää baariin menijöitä korona-aikana, koska baarit saavat olla auki."

"On turha syyllistää lihansyöjiä ilmastonmuutoksesta, koska heidän vaikutuksensa on olematon."

Syyllistämisen käsitteen käytöllä pyritään peittämään syyllisyys asettamalla tekijä uhrin asemaan ja tekemällä itse luodusta mielikuvituksellisesta syyllistäjästä se pahis.

Syyllisyys on näinä päivinä meidän kulttuurissamme vaikea aihe käsitellä. Katollisessa maailmassahan siitä selviää tunnustamalla synnit papille ja lausumalla pari avemariaa. Yksilökeskeisessä kulttuurissa uskonnolla ei ole vastaavaa roolia.

Yksilökeskeisyyden ytimessä on arvorelativismi. Ei ole auktoriteetteja, joille yksilö olisi vastuussa tekosistaan. Miksi siis pitäisi tuntea syyllisyyttä mistään, jos kerran ei ole ketään, jolle kokisi olevansa vastuussa? Jos rikkoo lakia, kärsii rangaistuksen ja täts it. Ei syytä katua mitään. Harmi vaan, kun jäin kiinni.

Syyllistämisen käsitteen käyttö on merkki moraalikadosta. Syyllisyyden tunteen kun pitäisi olla se moraalikompassi, jonka mukaan hyviä valintoja tehdään. Syyllistämisen käsitteen käyttäminen hämärtää moraalitajua. Ja jäljet näkyvät.

Vai yritetäänkö tässä nyt taas syyllistää joitakin?