Maailma muuttuu

"Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan?"

- Georg Ots

Yhteiskunta on jatkuvassa muutoksessa, ihminen siinä mukana. Mihin suuntaan viime aikoina on mahdettu sitten mennä?

Jos joku muutos pitäisi nimetä, se olisi varmasti yksilöllisyyden korostuminen. Eikä vain yksilön omana kokemuksena, vaan myös suhteena muihin ihmisiin. Nykytrendihän on se, että jokaisen tulee ottaa itse vastuu itsestään. Kun jokainen tulee toimeen omillaan, ketään ei tarvitse auttaa ja tukea - varsinkaan minun rahoillani. Jokainen on oman onnensa seppä: uusliberalistinen ihmemaa. Vahvojen ja muista vähät välittävien Suomi.

Taloudellinen ja sosiaalinen menestyminen on tie onnellisuuteen. Se synnyttää hierarkian, jossa minä kuulun voittajiin ja ne toiset häviäjiin. Asetelma luo syyn turvattomuuden tunteelle ihan kuin itsestään. Pelko oman keskiluokkaisen aseman menettämisestä kun vaanii nurkan takana joka hetki. Siksi lisää sitä kaikkea minulle ja heti.

Kelpo voittajien ajatusmaailmaan kuuluu esimerkiksi se, että kurittamalla työtä vailla olevia uskotaan heidän ottavan itseään niskasta kiinni ja menemään töihin vaikka pää olisi kainalossa. Ne toiset ovat laiskoja, hyödyttömiä loisia ja rikkaruohoa, joka siis antaa kirjaimellisesti ymmärtää, että heidät on kitkettävä säälimättä pois näkymästä, olemasta.

Tätä synkkää ajatusmaailmaa kuvaa myös se, että itseään voittajien puolella pitäville näyttää nyt olevan tärkeämpää osoittaa Gazan konfliktissa niiden toisten syyllisyys kuin se, että lasten tappaminen olisi jotenkin väärin. Samat sankarit luovat uhkakuvia, kun joku vääränlainen ihminen pyrkii polkupyörällä rajan yli. Tuskin kukaan vaivautuu edes pohtimaan, mistä nämä kuviteltujen uhkien synnyttämät pelot oikeasti kumpuavat.

Pelko on primaari tunne ja sen torjumiseksi on houkuttelevaa ja koukuttavaa muuntaa se inhoksi, kateudeksi ja vihaksi. Viha voimaannuttaa ja sitä vahvistaa vielä media, joka elää tunneaddiktioista. Vihan ja pelon ilmapiirissä vahvalle johtajalle on ilmeinen tarve. Autoritaarisuuden kaipuussa ihmisoikeudet voi vetää pöntöstä alas.

Empatia ei kuulu politiikkaan, sanoo Suomen toiseksi suurimman puoleen puheenjohtaja. Eduskunnan enemmistön valitseman puhemiehen mielestä ainoa ihmisarvo on välineellinen eli määräytyy sen mukaan, miten hyödyllinen se toinen on itselle. Mestarin seuraajille ei tuota ongelmia hyväksyä se, että johtajan mielestä niihin toisiin kohdistettu väkivalta on aliarvostettu keino vaikuttaa omien etujen ajamiseen.

Jos vertailee suomalaisten puolueiden keskeisiä todellisia arvoja ja laittaa jakolinjan yhdenvertaisen ja hierarkkisen ihmiskäsityksen väliin, niin voisi päätellä, että yli puolet kansasta suhtautuu toisten ihmisten hyvin- tai pahoinvointiin välinpitämättömästi. Siitä ei vain saa puhua näin. Minua kun eivät muut saa syyllistää. Kuulunhan voittajiin, etuoikeutettuihin.

Eettisenä perustana toimii arvorelativismi. Toisin sanoen, minä saan sanoa ja tehdä mitä minä haluan. On sen toisen vika, jos se loukkaantuu. Minä-minä-asenteen mukana katoaa tarve välittää muista.

Samaan aikaan toisaalla:

Terveydenhuollossa on kriisi päällä, kirkuvat otsikot näinä päivinä. Epäilemättä rahaa puuttuu ja henkilökuntaresurssit on vajaita. Niin on aina ollut ja niin tulee aina olemaan ikuisesti.

Mutta olisi naivia väittää, että terveydenhuollon ammattilaiset olisivat jotenkin immuuneja yhteiskunnan muutoksille.

Onko hoitoala kutsumus vaiko vain työtä töiden joukossa? Minkälaisten asenteiden omaavia ihmisiä hoitoalalle valikoituu? Saako lääkärin tai hoitajan empatiakykyä edes kyseenalaistaa? Aihe kun johtaa väistämättä syyllisyyden ja vastuun ottamiseen puheenaiheeksi, joka ei oikein sovi arvorelativistiseen ajatteluun nykypäivänä.

Terveydenhuoltojärjestelmä on jo rakenteellisesti hierarkkinen. Selvää on, että varsinkin lääkäreissä on ihmisiä, joita houkuttaa ja koukuttaa aseman autoritaarisuus ja sen mukanaan tuoma valta. Hyvin palkattuina ja toimeentulevina ei liene vaikea veikata lääkäreiden asenteellista suuntautumista poliittisessa kentässä. Miksi he olisivat poikkeus?

Miksi terveydenhuollon parissa työskentelevät olisivat erilaisia kuin muut ihmiset? Jos enemmistö nykypäivän ihmisistä suhtautuu toisiin ja varsinkin erilaisiin ihmisiin välinpitämättömästi tai jopa vihamielisesti, miksi lääkärit ja hoitajat olisivat erilaisia? Kyllä - heitä sitovat alan eettiset ohjeet, mutta niinhän meitä muitakin sitovat perustuslain ja kansainvälisten sopimusten yhdenvertaisuuspykälät ja silti niitä rikotaan surutta. Ainakin ajatuksissa, josta on lyhyt tie tekoihin.

Terveydenhuoltojärjestelmä on rakennettu niin, että lääkäreiden ja muiden hoitohenkilöiden vastuuasema hierarkiassa on suojattu. Potilaan oikeudet on kyllä määrätty laissa, mutta potilaan mahdollisuudet vaikuttaa oman hoitonsa laatuun ovat rajallisia. Potilas kun on tässä hierarkiassa käytännössä se pahnan pohjimmainen.

Muistutuskäytäntö on tehty kankeaksi ja se ei yleensä johda muutoksiin. Hoitovirheistä vastuu on annettu Potilasvahinkokeskukselle, joka pitkän prosessin jälkeen saattaa myöntää rahallisen korvauksen, jonka uskotaan peittävän mielipahan ja harmin joko potilaalle tai edesmenneen omaisille. Virheen tehnyt hoitohenkilö on jo edennyt urallaan, kun korvaus kilahtaa tilille.

VATT:n arvion mukaan hoitovirheiden ja niiden seurausten kustannus on 1 miljardi euroa vuosittain. Kun nyt sotesta halutaan leikata vielä lisää, niin kustannusten voisi kuvitella kasvavan lisääntyneen kiireen ja stressin myötä vielä tuostakin suuremmaksi.

Potilas tarvitsee hoitoa terveytensä ylläpitämiseen. Terveydenhoidon ammattilainen tarvitsee potilaita työnsä suorittamiseen. Lääkärit hoitavat sairauksia, eivät potilaita. Tarpeet eivät kohtaa. Kuka uskaltaisi sanoa tämän ääneen? Helpompaa on paeta resurssipulan ja budjettileikkausten taakse.

Mikä siis ohjaa sinun lääkäriäsi työssään? Halu auttaa potilaita vai uudenkarhea Tesla odottamassa parkkipaikalla?