Ilmastosyyllisyydestä

'Ilmastoeetikko' kirjoittaa blogissaan rohkeasti yksilön syyllisyydestä koskien ilmastotoimia, kiitos siitä. Rohkeasti, koska syyllisyys käsitteenä on aika tulehdusherkkä näinä päivinä. Tässäkin blogissa sitä on käsitelty jonkun verran, mutta kerrataan vielä.

On hyödyllistä erottaa velvollisuus ja vastuu käsitteinä toisistaan, vaikka ne usein menevätkin päällekkäin. Velvollisuus tulee ulkoapäin ja vastuu sisältä. Voisi jopa sanoa, että vastuu alkaa siitä kun velvollisuus loppuu. Tässä velvollisuus on yhteisön luoma vaatimus noudattaa sen sääntöjä ja normeja. Vastuu taas tunne, joka syntyy yhtenä vaiheena prosessissa, josta esimerkiksi Winnicott* on kirjoittanut.

Syyllisyys > huoli > vastuu

Primaaritunne on siis syyllisyys. Ihmisen varhaisen kehityksen onnistuminen suotuisasti pitäisi johtaa siihen, että syyllisyys jalostuu huoleksi (concern). Vastuu herää, kun huoli muuttuu tarpeeksi toimia. Syyllisyyden purkaminen onnistuu näin toiminnan kautta. Samalla syntyy sisäinen moraalitaju.

Jos tätä suotuisaa kehitystä ei ole tapahtunut, yksilö keksii kaikenlaisia keinoja torjuakseen syyllisyytensä luomaa ahdistusta. Se saattaa olla pääosin tiedostamatonta ja johtaa esimerkiksi muiden toimien leimaamiseen 'ilmastoposeeraukseksi'. Keskusteluissa vilisevät 'syyllistymiset', 'syyllistämiset', 'uhriutumiset' ja vastaavat indikoivat tätä samaa vajaavuutta ihmisissä.

Oman mausteensa tähän on tuonut yksilökeskeisyyden korostuminen, varsinkin viimeisten vuosikymmenten aikana. Koska 'suuret tarinat' ovat kadonneet, ihmisten moraalitaju perustuu tekojen vaikutuksille, ei velvollisuuteen, eikä hyveellisyyteen. Teon moraalisuus määräytyy siten ainoastaan sen vaikutusten mukaan, jos sisäinen moraalitaju puuttuu. Se antaakin sitten luovia mahdollisuuksia huijata itseään (Ilmastoeetikko: hyttysen kakka) ja torjua syyllisyys. Yksilökeskeisyys ja kyvyttömyys käsitellä syyllisyyden tunnetta johtaa sitten 'et sä mua määrää' -etiikkaan, joka onkin varsinainen defenssikimppu.

Jos siis viheliäisiin ympäristöongelmiin halutaan ratkaisua, pitäisi myös katsoa rakenteiden lisäksi rehellisesti ihmisen sisällekin, vaikka se ei kauhean suosittua olekaan nykyisin. Voisi jopa olla niin, että tätä kautta muutos tapahtuisi nopeastikin. Yksilöiden kautta niin kuin Ilmastoeetikko kirjoittaa. Ehkä tässä voisi olla taiteella ja kulttuurilla iso rooli, koska niillä on voimaa muutoksen synnyttämiseen ihmisten mielissä. Eikä sen kohteen joukon tarvitse olla edes iso.

* https://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/kurkela_winnicott.htm, kohta: Vietit ja äiti-kuvat; ambivalenssi, syyllisyys ja huoli