Haittaihmiskuva

Kevätvaalit lähestyvät ja vaaliteemat alkavat nousemaan esiin pikkuhiljaa. Yksi näistä on sosiaaliturvan uudistus, jossa jakolinjana tulee ilmeisesti olemaan sen vastikkeellisuus tai vastikkeettomuus. Aiheen yhteydessä on jo mainittu mediassakin näiden erottavana tekijänä erilaiset ihmiskuvat, mutta sitä ei ole hirveästi avattu, joten tässä siihen yksi yritys.

Vastikkeellisen kannattajan näkökulma

Vastikkeellisen mallin ajatus on se, että jokaisen yksilön tulisi itse kantaa vastuu omasta elämästään ja yhteiskunnan tuen pitäisi olla mahdollisimman vähäinen. Ihminen on omaa etua ajava, toisia vastaan kilpaileva homo economicus, joka pyrkii kaikin keinoin taloudelliseen vaurauteen ja sosiaaliseen menestykseen. Yksilönvapaus pitää turvata kaikille, jotka tätä haluavat tavoitella.

Ihmiskuvan keskiössä on taloudellinen toimeliaisuus, joka tekee ihmiselämästä merkityksellistä. Lyhykäisyydessään se tarkoittaa työn tekemistä tulojen saamiseksi ja sen mahdollistamana kuluttamista itsensä toteuttamisen muotona. Työn tekeminen toki ei ole ihan välttämätöntä, jos yksityisiä tuloja saa muutenkin. Tavoitteena on aineellisen hyvinvoinnin lisääminen ja henkilökohtaisen vaurauden kasvu, joka näkyy yksityisenä omistamisena. Se tarkoittaa tulojen määrän maksimointia ja kulutuksen jatkuvaa kasvua.

Talousajattelussa kaikki elämänalueet voidaan nähdä markkinoina, jotka pyrkivät tasapainoon. Riidat voidaan ratkaista rahallisina korvauksina, ihmissuhteet selviävät parisuhdemarkkinoilla, ilmastontorjuntaa voidaan säädellä päästökaupoilla - jopa lasten saamisen oikeutus voidaan kyseenalaistaa köyhemmiltä, kuten nettikommenteista voi päätellä.

Vastikkeellisen sosiaaliturvan kannattaja on tyypillisesti itse kohtuullisen hyvässä asemassa taloudelllisesti ja kokee epäoikeudenmukaisuutta, jos heikommassa asemassa oleva ei osoita taloudellista toimeliaisuutta asemaansa parantaakseen. Tämän ajattelun taustalla ovat seuraavat kolme myyttiä:

1. Taloudellisesti toimeliaat ihmiset rahoittavat sosiaaliturvan. On totta, että sosiaaliturvaa rahoitetaan verotuloilla, mutta tuloverokertymä on vain noin 10% kaikista valtion tuloista ja osa rahoituksesta tulee esimerkiksi työttömyysvakuutusrahastoista. Lisäksi sosiaaliturvan kustannukset ovat vain yksi osa valtion menoista, joten progressiivisten tuloverojen merkitys on huomattavasti pienempi kuin tuo myytti antaa ymmärtää. Sosiaaliturva rahoitetaan pääosin muilla lähteillä kuten kulutus- ja energiaveroilla, jotka ovat tasaveroja (paitsi että yritystuet vähentävät suuryritysten maksamia energiaveroja).

2. Valtion holhouksesta seuraa oleskeluyhteiskunta kun ihmisistä tulee vapaamatkustajia: sosiaalipummeja ja laiskoja sohvalla makaajia. On selvää, että pieni osa työttömistä ei ensisijaisesti halua tehdä töitä, jos taloudellinen turva on muuten saatu. Se on osa inhimillisyyttä, jolle emme voi juuri mitään. Ääripäät koskevat yleisesti kaikkia ihmisiä. Niputtaminen ei tee siksi oikeutta suurimmalle osalle heikommassa asemassa olevia, jotka ovat riippuvaisia enemmänkin olosuhteista kuin omasta asenteesta.

Jos työttömistä 1% (pari tuhatta) olisi näitä oletettuja laiskureita, niin normaalijakauman mukaan työelämässä olevia laiskureita olisi silloin varmaankin 25.000 henkeä. Nämä saman ajattelun mukaan oletetut työssälorvijat, joiden työpanoksen joku muu joutuu tekemään tuottavuutta heikentämällä, ovat moninkertainen yhteiskunnallinen haitta verrattuna pieneen joukkoon kuviteltuja ideologisia työttömiä. Palkkakustannukset kun ovat ymmärrettävästi yleensä suuremmat kuin työttömyysturva. Lisäksi samasta työstä joutuu maksamaan palkan kahdelle ja se todellinen työn tekijä ei voi tehdä samalla omaa työtään.

Jostain syystä laiskoiksi oletettavien työllisten asema on ilmeisesti hyväksytympi vastikkeellisen sosiaaliturvan kannattajan mielestä kun marinaa ei kuulu samassa yhteydessä kun työttömiä syyllistetään. Mistään yhteiskunnallisesti merkittävästä ratkaisusta ei siis olisi kysymys, vaikka pieni määrä työttömiä 'kotona sohvalla makoilijoita' saataisiinkin aktivoitua taloudelliseen toimeliaisuuteen. Tuskinpa se muuttaisi kenenkään omaksumaa ihmiskuvaakaan.

3. Raippa aktivoi. Lienee totta, että joillekin taloudellisen tilanteen heikentäminen ja pakkokeinot aktivointiin lisäävät toimeliaisuutta. Kuten edellä, niputtaminen ei taaskaan tee oikeutta suurelle osalle ihmisiä, joita nämä keinot lannistavat motivoinnin sijaan. Edellä mainittuihin 'ideologisiin laiskureihin' keinot tuskin vaikuttavat muutenkaan.

Näiden myyttien tarkoituksena on ainoastaan vahvistaa vallitsevaa ihmiskuvaa, joten faktat ja niiden ymmärrys on helppo sivuuttaa. Myöskään ihmiskuvan sisältöä ei haluta mukaan keskusteluun, koska se toisi esiin moraalisesti vaikeita kysymyksiä. Asetelmaksi kun tulee hallitsijat ja hallittavat, käyttäytymistä ohjaavat ja sen kohteet, joten eriarvoisuus on jo sisäänrakennettu tähän malliin. Kysymys on vallasta ja sen käyttövoimana on viha.

Koventuvan kurin seurauksena eriarvoisuus vain lisääntyy, jota on todisteltu niin kauan kuin yhteiskuntapolitiikkaa on ohjannut talousajatteluun perustuva ihmiskuva. Epäluottamus instituutioita kohtaan kasvaa ja se aiheuttaa epävarmuuden ilmapiirin kun fokus on vain menestymisessä ja vaatimukset kovenevat kaiken aikaa. Turvattomuuden lisääntyminen luo otollisen maaperän sekä populismille että nationalismille ja aiheuttaa ennen pitkää levottomuuksia, jonka seurauksena kontrollia pitää kiristää lisää ja ihmisten vapauksia rajoittaa. Talousajattelun ohjaama ideologia kääntyy siten itseään vastaan.

Vastikkeettomuuden kannattajan näkökulma?

Voisi ajatella, että talousajattelun vastakohtaa edustava ihminen olisi edellä mainittu 'työtä vieroksuva lusmu'. Toisin sanoen hän ajattelisi, että taloudellinen toimettomuus olisi ihmisen tavoite ja se tulisi mahdollistaa yhteiskunnan tuella.

Mutta näinhän se ei ole, koska koko talousajattelun ei tarvitse olla määräävä ihannemalli, jolloin tuo vastakkainasettelu ei ole edes tarpeellista. Ihmisen elämän tavoitteen kun voi myös korvata jollain toisella ulottuvuudella. Talous olisi silloin sille alistetussa asemassa, ei määräävä.

Vastikkeeton sosiaaliturva ja yksi sille ehdotettu muoto eli perustulo perustuvat ihmiskäsitykseen, jossa luottamus kansalaisiin antaa heille vapauden määritellä elämälleen muitakin merkityksiä kuin taloudellinen vauraus ja sosiaalinen menestyminen ja se luo turvallisen pohjan toteuttaa itseään.

Nythän ei vielä kukaan tiedä mitä tämä voisi tarkoittaa, koska sitä ei ole vielä toteutettu missään. Tarkoitus ei olisikaan määrittää ensin vaihtoehtoa, vaan talousajatteluun perustuvasta ihmiskuvasta tulisi kokonaan luopua. Se antaisi luottamuksen sille, että ihmiskunnan siivet kantavat parempaan. Kun nykyinen vallassa oleva ajatusmalli ei suostu hyväksymään mitään vaihtoehtoja, niin keskustelukin on mahdotonta ennen kuin tästä haitallisesta ajatusmallista päästään irti.